Tämä olkoon minun tfilani, Kaddish syntyneelle lapselle, jonkinlainen ruskean suomalaisäidin tanehisicoates-kirje. Paljon jäsentymättömämpi, ei yhtäkään vastausta tai ohjetta tarjoava, epäjohdonmukainen, avuton räpellys suoraan sydämestäni. Kipeästä, rikkinäisestä, kokonaan sinulle omistamasta äidinsydämestäni kirjoitettu.
Lähes koko elämäsi ajan olemme jakaneet arjen kaksin. Olemme onnistuneet pitämään toisemme hengissä. Sen jälkeen, kun sinä tulit, en ole herännyt yhteenkään päivään kyeten uskomaan, että sinä olet tullut minusta. Että minulla on oma lapsi. Ei, vaan oma tytär. Että minä olen äiti.
Sinä olet kuin Toni Morrisonin Sinisimmät silmät -suomennos, jonka toivoin mummultasi joululahjaksi kauan sitten. Mummu piilotti sen uteliailta silmiltäni niin hyvin, ettei löytänytkään sitä enää jouluna. Eräänä kuumana hellepäivänä, monta, monta vuotta myöhemmin, hän löysi kirjan siivotessaan vaatekomeroaan ja antoi sen minulle. Se oli tietenkin ollut siellä koko ajan, riippumatta siitä tiesimmekö siitä tai näimmekö sitä, ja se oli juuri niin hyvä kuin tiesinkin sen olevan.
Parasta kanssasi ovat illat, kun sinä luet minulle kirjoja. Ainon äiti on vihainen ja Maisa menee yö kylään osaat ulkomuistista, koska niitä ja vain niitä me olemme lukeneet viimeiset vuodet. Olenko minä sinulle joskus vihainen, kysyn vaikka tiedän vastauksen. Et, tai joo, vähän. Haluaisitko sinä mennä yö - kylään joskus, ilman äitiä, kysyn vaikken haluaisi tietää vastausta. En, tai joo, vähän.
Ja sinä puolestasi haluat aina tietää, miten minun päiväni meni ja mitä minä parhaillani luen, kuuntelet hiljaa leukaperääni paijaten ja sormeasi korvaani tökkien Hilton Alsin White Girlsiä:
Like dancers, none of us gets over that figure we see in the practice mirror: ourselves. Choosing your twin gives you that reflection forever–or as long as it lasts. Perhaps SL will leave me for one reason or another, but he will never go away: I see myself in him and he in me, except that for him our twinship is essentially private and silent. So how do I justify putting our we-ness out in the world by writing about it? I can’t. It’s something I’ve always done; SL accepts this in me: half living so I can get down to really living it by writing about it. I wrote about my first kiss more fully than I lived it. I wouldn’t know what I looked like in relation to SL, my twin, if I didn’t describe it on the page.Ja niin edelleen ja niin edelleen. Sinä kuuntelet, vaikket ymmärrä kieltä, mutta joku päivä ehkä luet tuon kirjan itse, tai tämän kirjan, ja ymmärrät. Tai sitten et.
”Kuka rakastaa sua eniten koko maailmassa?”
”Äiti.”
”Ketä sä rakastat eniten koko maailmassa?”
”Äitiä.”
”Mistä tiedät sen?”
”Noku mä vaan tiedän.”
”Missä se tuntuu?”
”Äitillä se tuntuu korvissa, mulla poskessa.”
Ei, vaan kanssasi parasta ovat iltapäivät. Sinä osaat yksitoista kirjainta. Kaksitoista numeroa. Sinulla on jäätelökioski ruokapöydän tuolin sisällä, eikä siellä koskaan myydä niitä makuja, joita minä tilaan. Ne ovat aina kummasti loppu ja minun on tyydyttävä mansikkaan, korvakierteiltä ja antibioottikuurilta maistuvaan mansikkaan. Niistä sinä et tiedä juuri mitään, et vaikka minä en halunnut antaa sinulle rintaani. Sinun Elsasi pakenee tulppaanimaljakon taakse jäisille vuorille, koska ei enää jaksa olla kiltti tyttö. Minun tajuttoman kallis Pariisista hankittu koristetyynyni on sinun vauvaleikkiesi vaippa. Välillä sänkyyni avautuu sekatavarakauppa, josta saa Diptyquen kynttilöitä, viikunan ja jasmiinin tuoksuisia, Doris-keksejä, Marc Jacobsin Daisya ja marakasseja. Nukkekodissa asuvat majava, talitiin pukeutunut muumipeikko ja Bratzin jalkaterät. Sinä haluat teipata kaiken. Kaikki on mielestäsi rikki ja koristelemisen arvoista. Minun mielestäni kaikki on liian usein pelkästään rikki. Pyydän sitä anteeksi.
Anteeksi nyt vielä tässäkin yhteydessä, että minä joskus heitän roskiin askartelujasi. Anteeksi, ettei meillä ole parveketta eikä leivänpaahdinta. Anteeksi, että jäätelö tai kaksi jäätelöä ei ole aamupala. Anteeksi, että meidän perheessämme on vain yksi aikuinen, joka joutuu käyttämään yhteisen aikamme pyykkeihin, ruoanlaittoon, siivoamiseen, laskujen maksamiseen. Anteeksi, että olen toista käsiparia kuumeisesti etsiessäni vaatinut sinua olemaan ikäistäsi kypsempi. Anteeksi, ettei kukaan rakasta minua.
Ei, vaan kanssasi parasta ovat sittenkin aamut, kun kello on neljä–viisi, ja sinä käännät kylkeä, nostat vasemman polvesi rintakehääsi vasten, espresso-keitin rähisee, näppäimistö hyppelee melkein äänettömästi ja minua riivaa pelko: mitä jos tämä ei onnistukaan.
”Äiti”, kutsut kuitenkin minua unessasikin vaativalla ankanäänelläsi, etenkin jos roska-auton katolla pyristelevä, oranssi valoperhonen levittelee oikein sinnikkäästi siipiään ikkunamme alla.
Ja minä sanon seitsemän taikasanaa.
”Nuku vaan, äiti tekee vähän aikuisten hommia.”
Kahden minuutin tauko, koko maailma pysähtyy, kumpikaan meistä ei liiku. Äläheräääläherääälä herää, minä meditoin. Einyteinyteinyt, minä rukoilen. Enjaksaenjaksaenjaksa, minä myönnän. Sinä hengität hetken pinnallisesti, ja sitten uni ympärilläsi tihenee taas. Oikean käden pikkurilli nousee pystyyn, muu kämmen pysyy nyrkissä. Siitä tiedän, että olet lähtenyt uneen. Olet ulottumattomissani, jossakin paremmassa paikassa, sellaisessa paikassa missä et tarvitse minua, sellaisessa paikassa missä minä aina jaksan ja osaan. Sinä jatkat matkaa, ja minä jatkan matkaa, jatkamme yhdessä matkaa, aina yhtä kaukana toisistamme, aina yhtä paljon liian lähellä.
Siinä missä sinä olet parasta, mitä minulle on koskaan tapahtunut, minä yritän parhaani. Jotta sinulla olisi riittävän hyvää, riittävän turvallista, riittävän onnellista. Minä muistan, kun sinä synnyit. Oli Toni Morrisonin ja Eeva Kilven syntymäpäivä, minkä sain tietää vasta paljon myöhemmin. Syntymäsi on ainoa asia, jonka haluan muistaa tästä elämästä vielä senkin jälkeen, kun aikani täällä päättyy. En halua kuolla, koska en halua joutua olemaan ajattelematta päivää, jona sinä synnyit. Synnyit ennen kuin sinun piti, jotta saisimme mahdollisimman paljon aikaa yhdessä. Olin samaan aikaan täysin valmis ja täysin ulkona siitä, mihin olin ryhtynyt. Onneksi sinä olet jaksanut opettaa minua kärsimättömyydelläsi.
Huojuin kymmenen tuntia ihan hiljaa synnytyssalin sängynreunan tuntumassa ja mietin, että luiskahdatkohan sinä kohta sisältäni lattialle. Mutta sain kuin sainkin sinut kiinni, nostin syliini. Painoin rintaani vasten ja hoin: ”Ei ole. Mitään. Hätää.” Vaikket sinä edes itkenyt. Mustat silmäsi olivat levällään kuin sokeilla ihmisillä. Me katselimme toisiamme.
Sinä itket vieläkin harvoin. Välillä en uskalla katsoa silmiisi, koska niistä näkyy suru. Ja se on minun syytäni. Minä en aina jaksa kuunnella ja ymmärtää sinua, täyttää tarpeitasi, ja se satuttaa sinua ja tekee sinut reippaaksi. Anteeksi.
Sinä olet ihmeellinen, koska sinä olet sinä. Tämä juuri on elämän ihme: samalla kun olet sinä, ainutlaatuinen, erilainen kuin kukaan ennen tai jälkeesi, asetut sukumme naisiin saumatta. Kuinka sattumanvaraista onkaan, että juuri me kaikki olemme tulleet tänne ja päätyneet samaan laumaan. Siitä saamme kiittää sotia, levottomia oloja, fasismia, uskontoa ja rakkautta, elämää, globalisaatiota ja jumalaa.
Joka toinen meistä valkoinen, joka toinen ruskea. Mutta. Tai juuri siksi minun on sanottava tämä sinulle. Jos sinusta joskus tulee äiti, saat lapsesi lisäksi myös toisen käärön, toisen hiljaisen, kärsivällisen, reippaan seuralaisen. Sen, josta ei koskaan puhuta, tai jos puhutaan, puhutaan vitsinä ja muka-purettuna tabuna. Tuo käärö sisältää kiellettyjä tunteita, hämmentäviä ajatuksia, ristiriitaisia odotuksia, pettymyksiä, syyllisyyttä ja häpeää. En ole ihan varma, mitä tuolle käärölle kuuluu tehdä. Itse olen kantanut sitä vastakkaisella lanteella samaan aikaan kanssasi, työnnellyt sitä räntäsateessa vaunujen alakorissa, keinuttanut sitä puistossa. Harvemmin olen kirjoittanut kääröstä, vielä harvemmin puhunut, ainakaan vakavasti ja selvin päin.
Tämä olkoon nyt yksi harvoista kerroista, yksi käärön laskoksista löytyneistä asioista. Yhtäältä sinulla on itsemäärittelyoikeus omaan identiteettiisi ja tarinaasi. Minä tulen taistelemaan tuon vapauden eteen vaikka koko elämäni. Samaan aikaan tiedän jo nyt, etten välttämättä tule jakamaan ruskeana naisena olemisen kokemusta kanssasi. Tai sinä kanssani. Oman, kohdustani tulleen lapseni kanssa, joka on ainoa asia maailmassa, jota olen koskaan rakastanut ja jota luulin osaavani suojella. Jotenkin naiivisti kuvittelin, että tämä voi mennä vain yhteen suuntaan, tämä tie: minun äitini voi ja saa kyllä olla valkoinen, mutta lapseni ei.
Tarina kertoo, että minä tulin ihanasta, viileästä, harmaasilmäisestä, silkohapsisesta äidistäni pienenä, karvaisena, punaruskeana myttynä. Kasvoin isoksi, karvaiseksi, punaruskeaksi mytyksi. Nykyään näytän aivan äidiltäni päästä varpaisiin, vain väri ja hiukset ovat eri. Tätähän ei tietenkään kukaan näe. Mutta tarvitseeko kenenkään nähdä? Me olemme olemassa riippumatta kenenkään katseesta, mummusi ja minä.
Sinä puolestasi synnyit pienenä, karvaisena, posliinisena myttynä. Sinun värisi ja hiuksesi ja piirteesi ovat täysin erilaiset kuin minulla. En tunne kehenkään niin suurta yhteyttä kuin sinuun, mutta kyllä se vaikuttaa, kun meitä ei aina nähdä yksikkönä. Lentokentillä ei aina uskota, että sinä olet minun lapseni, joten kannan syntymätodistustasi mukanani. Välillä ihmisiä hämmentää, kun he tajuavat, että sinä kutsut minua äidiksi. Välillä minuakin hämmentää. Mutta sinua ei, ja se on ainoa asia, joka merkitsee minulle mitään tässä maailmassa. Sinulle minä olen äiti, aivan kuin mummu on minulle äiti riippumatta kenestäkään toisesta. Mutta se vaikuttaa, että meidän kielemme, kulttuurimme, uskontomme, historiamme ja kehomme risteävät vain osittain, vaikka sinä olet minun ainoa biologinen jälkeläiseni. Se vaikuttaa sinuun tavoilla, joita en saata kuvitella ja joista tulee olemaan vaikea keskustella, jos mitään olen tyttäryydestäni oppinut.
Anteeksi, etten pitänyt puoliasi, kun päiväkodissa kysyttiin, minkä kaikkien maiden liput ovat sinun, ja minä luettelin kaikki neljä, mutta opettajat valitsivat vain yhden juhlaesitykseen. Anteeksi, että minua on puhuteltu tarhan pihalla tuntemattomien ruskeiden lasten äitinä sinun silmiesi edessä.
Me elämme nyt viimeisiä aikoja, joina sinä olet liian pieni ymmärtämään rasistisia tilanteita, joihin joudun, kun olet mukanani. Olet lähes aina mukanani, ja olen aina Ruskea, joten tilanteita tulee väistämättä eteen. Olin suunnilleen ikäisesi, kun aloin kysyä mummulta, miksi hän itkee, mitä setä tai täti oikein sanoi. Kun vielä voimme, otetaan kaikki irti tästä hetkestä, sillä sinä päivänä, kun saat tietää, et enää koskaan voi olla tietämättä, eikä tuon hedelmän puraisu ole kiinni sinusta tai tiedonjanostasi, tuo hedelmä, joka tungetaan väkisin kurkustasi alas.
Kun olin vielä raskaana, kuvittelin sinun ilman muuta näyttävän minulta, olenhan oman pikkiriikkisen maailmani keskipiste. Osoittauduit vaaleaksi lapseksi, ja se oli minusta jännittävää, mielenkiintoista ja joskus vähän surullista. Mummun ja sinun kanssa tunsin itseni jauhelihapihviksi vehnäsämpylän välissä. Olisin halunnut liittolaisen itselleni, jonkun joka ymmärtää. Minä olen välillä todella tyhmä. Äidit eivät tiedä kaikkea. Pyydän sitä anteeksi.
Koska ihminen kuvittelee kaikki ihmiset, joita ei voi nähdä, itsensä kaltaisiksi, olin miettinyt jo vuosia ennen kuin tiesin sinusta, miten tulen puhumaan sinulle asiasta, millaisia työkaluja annan sinulle kestää erilaisia tilanteita. Millaisen ylpeyden ruskeudestasi istutan sinuun. Nyt vaikuttaa siltä, etten tule jakamaan tätä perintöä kanssasi, ainakaan sellaisena kuin kuvittelin. Se on hämmentävää. Tosi, tosi outoa. Mitä ihmettä minä sitten sinulle opetan, sellaista mitä maailma ei? Mikä minun funktioni on, muu kuin rakastaa sinua? Minä en tiedä, millaista on olla ei-rodullistettu. Voitko sinä halutessasi kieltää minut, niin kuin historiasta tiedämme? Näetkö sinä itsesi minussa? Näenkö minä varmasti sinut?
Toisaalta valkoisuuden ja suomalaisuuden määritelmä on kaventunut entisestään sinunkin lyhyen elämäsi aikana, joten ehkä itsepuolustuskeinoni tulevat tarpeeseen sittenkin. Toivon tietenkin, ettei tulisi, mutta haluan, sinun tietävän, että koko arsenaalini odottaa sinua.
Minä haluaisin sinulle vain hyviä asioita, mutta se ei ole mahdollista. Minä haluaisin, että rakastaisit itseäsi ja muita, mutta se on totta puhuen vaikeaa.
Äidin ja tyttären suhde on rikkinäinen puhelin. Ohjeet, neuvot, kehut ja rakkaudenosoitukset kulkevat sukupolvelta toiselle, huulilta kämmenkupin kautta korvaan, äidiltä tyttärelle, ja siinä vaiheessa kun ne saavuttavat sinut, liian monta trauman aiheut tamaa väärinkäsitystä on jo ehtinyt sotkea sen, mitä alun perin piti sanoa. Minulla on ollut pitkiä, vaikeita jaksoja elämässäni, koska en ole tunnistanut itseäni oman äitini, mummusi, valkoisuudessa, ja koska olen luonteeltani liian paljon hänenkaltaisensa. En ole ymmärtänyt, että se, että häntä ei uskota äidikseni, ei tee hänestä vähemmän äitiäni. En ole antanut hänelle mahdollisuutta jakaa kahden täysin erilaisen kokemuksen kapeaa mutta silti olemassa olevaa yhteistä leikkauspintaa, joka viiltää joka kerta, kun tulen kutsutuksi matkamuistoksi, äpäräksi, m-kuonoksi, värivirheeksi. Se viiltää läpi ihon niin, että veri roiskahtaa suoraan hänen päälleen ja hän poistuu paikalta pesemään pyykkiä. Kylmää vettä, se poistaa veritahrat. Olen ollut reipas hänen puolestaan. Samanlainen suojelusenkeli kuin sinäkin olet.
Sen tunteen puuttuminen, että katsoo peiliin kun katsoo äitiinsä, etenkin muiden ihmisten katseiden kautta, on ehkä yksi isoimmista kipupisteistä, joka voi tulla äidin ja lapsen väliin. Ei se nyt sentään pyyteetöntä rakkautta horjuta, mutta jotakin se tekee. Jotakin lähes peruuttamatonta. En osaa kuvailla sitä tarkemmin, koska en tiedä muusta, mutta sanon tämän, koska tiedän tämän. Tiedän, että tulen ohittamaan kipusi ja kokemuksesi, olen varmaan jo tehnyt niin, koska en osaa samastua niihin. Tulen vähättelemään, vaientamaan. Aion yrittää olla tekemättä niin, mutta tiedän kokemuksesta, että minun on joskus vaikea asettua valkoisesta menevien ihmisten kenkiin. Anna minulle anteeksi. Callouttaa minut. Osoita minulle etuoikeuteni. Anna minulle anteeksi.
Ehkä kaikissa suvuissa toistuvat yhdet ja samat, tietyt virheet, kuin ylisukupolviset löysät hirttosilmukat, luupilla korvien väliin soimaan jäävät biisit. Vaikka saisitkin minut kokemaan ja ajattelemaan kehoni ja juureni uusista näkökulmista, käsittelemään lasta sisälläni, äitiä sisälläni, sinun tehtäväsi ei tietenkään ole olla laastari eikä sinun tarvitse uudelleenkirjoittaa perhehistorioita. Riittää että olet siinä. Riittää että olet sinä.
Sinä, joka nukut aivan kuin minun Helmi-mummini, sinun isoisoäitisi, hyvin vakavasti. Sinä, joka näytät nukkuessasi siltä miltä hän näytti, kun näin hänet viimeisen kerran arkussa. Ennen nukkumaanmenoasi sinä haluat kuulla minulta tarinoita siitä, missä sinä olit silloin, kun minä olin lapsi. Olitko avaruudessa? Olitko mielikuvituksessa? Olitko isiviikonlopussa? Minäkin halusin aina pienenä tietää, millaista oli ennen vanhassa, Karjalassa, evakossa. Sitten kun olet vähän isompi, kerron sinulle, vien sinut Jääskeen, Oravalan kylään ja näytän millaista on istua näkymättömän talon kivijalan päällä, syödä hiljaa meetvursti-reissumiestä ja vältellä katsetta, katsoa näkymättömän tuvan keskeltä kasvavaa koivua. Kerron sinulle, kuinka paljon sattuu olla kodittoman suomalaisen Ruskea Tyttärentytär.
Sinä, joka nukut aivan kuin safta-Chuli, itkien unissasi äitisi perään. Ima, imale. Tiedätköhän sinä jo nyt jotakin siitä, että hänen äitinsä vaelsi Jemenistä sinne, mikä juuri nyt myös Israelina tunnetaan, mutta mikä oli silloin Ottomaanien valtakuntaa – ja kuoli ennen kuin safta sai mahdollisuuden tutustua häneen? Minä olen täällä elämäni loppuun asti, lupaan sen. Kertomassa mitä oli olla Tyttö siellä, missä Tyttö kävi vain vähän kouluja mutta saattoi opetella espanjan kielen telenoveloista. Mitä on olla yhtä aikaa Tyttö diasporassa ja miehittämässä ja hyvinvointivaltiossa kotona ja vieraana.
Sitten sinulla on mummu. Ihana vaalea, sinisilmäinen mummu, jonka kanssa syödä perunoita ja Jim-patukoita ja mennä kauppakeskukseen leluostoksille ja Mäkkäriin syömään omenapiirakkaa ja valitsemaan vain joko hampparin tai ranut, koska molempia et kuitenkaan jaksa, voi herranen aika. Minä olen tehnyt niin hänen kanssaan tuhansia ja taas tuhansia kertoja, ja tiedän kuinka kivaa se on. Kuinka kiva mummu on. Minä tiedän, kuinka paljon hän rakastaa sinua, koska hän rakastaa minua juuri samalla tavalla. Te kaksi olette ihan samanlaisia minun silmissäni. Aivan kuten aina äidistäni, olen ajatellut myös sinusta, että me emme oikeastaan tunne, ja siksi joudumme alati erimielisyyksiin, mutta minulla on suuri kunnia edes yrittää tutustua teihin kumpaiseenkin tämän annetun elämän aikana. Minusta on aina tuntunut siltä, että sinulla on omat ajatuksesi ja salaisuutesi, joista vain murto-osan paljastat minulle. Se sopii kyllä, vaikka tietysti haluaisin tonkia.
Sinä olet itsehillintäni.
Sinä olet täydellinen. Olet itsenäinen, älykäs ja äänekäs. Olet hyvä keksimään leikkejä tyhjästä, nimiä vauvoille. Mandariini-setä. Rivka. Ritu. Amanga Necta. Olet kohtuuttoman kaunis, sinulla on kohtuuttoman kaunis, hissinnappia muistuttava nenä. Sinulla on ihania tätejä pilvin pimein, joita muistutat. Olet tavallasi minulle yksi pikkusisko lisää: itsestäänselvyys, sielu, ilo, nukke, armo, opettaja, keisarinna, paratiisi.
Haluaisitko kuulla tarinan? Tarinan ajalta, jolloin et ollut vielä olemassa. Ei, en tuntenut edes isiä silloin. Ei, et ollut edes mahassani.
Hämeenkylä, 1988. Istun mummilan parvekkeella muovisessa puutarhatuolissa ja katselen, kun mummusi kastelee turkoosissa liivimekossa pönäköitä pelakuita. Hän alkaa kertoa, miten vauvat syntyvät tähän maailmaan. On nainen ja mies, jotka pitävät toisistaan aika paljon. Mies antaa siemenen äidin mahaan. Siemenestä alkaa kehittyä ihminen.
Sitten hän kiristää mekkoa niin, että hänen mahakumpunsa tulee näkyviin ja kertoo, että talvella saan pikkusiskon tai -veljen.
Olen neljä vuotta ja neljä tai viisi kuukautta vanha, ja tätä aiemmasta elämästä minulla ei ole muuta kuin valokuvia. Minun ensimmäinen varma muisto itsestäni liittyy pikkusiskoihini.
En voi väittää, että olisin ollut ilahtunut uutisesta. Muistan kysyneeni mummultasi, että jos se on poika, niin voidaanko antaa sille nimeksi Yrjö ja heittää se roskiin. Muistan mummun nauraneen ja vastanneen, ettei vauvaa voi roskikseen laittaa, vauva tulee sieltä pois. Siihen ehdotin, että laitetaan vauva sitten mieluummin kodinhoitohuoneen pakastearkkuun. Sille arkulle minulla ei ollut asiaa. Lukemattomia kertoja minua oli vannotettu olemaan menemättä ottamaan Ville Vallaton -jäätelöä yksin, jotteivät sormet jää väliin.
Mutta Simcha syntyi kuin syntyikin, eikä häntä mihinkään heitetty. Paitsi minun huoneeseeni. Simcha hymyili aina, kuin Monalisa, myös unissaan, ja kotona alkoi leijua silmäniskun siivittämä lause: ”Miksi Saara nauroi?”
Olin samaan aikaan ylpeä ja mustasukkainen Simchasta. Kerran minä, Simcha ja mummu olimme Valintatalossa. Minä keikuin vaunujen työntöaisassa niin, että koppa keikkasi, ja Simcha tiukassa kapalossaan valahti aisassa kiinni olleeseen verkkopussiin.
Toisella kauppareissulla yksi setä huusi mummulle, että vai sellaisia matkamuistoja sitten! Minä en koskaan saanut huutelua loppumaan, vaikka isosiskona minun olisi pitänyt.
Me emme koskaan olleet mikään paita ja peppu, Simcha ja minä, mutta me nukuimme kerrossängyssä. Mummu ja saba menivät katsomaan Schindlerin listaa ja Helmi-mummi tuli vahtimaan meitä. Me söimme salaa liikaa karkkia, Ben Gurionin irto- karkki kaupasta hamstrattua Karmitin kerma toffeeta, ja minä oksensin seinää vasten niin, että kaikki vihreää sappea myöten valui Simchan päälle alasänkyyn. Vuosia myöhemmin, kun me muutimme toiseen asuntoon, lattialistasta löytyi kuivunutta sokeri - räkääni.
Me leikimme aika vähän yhdessä, Simcha ja minä, mutta silloin kun me leikimme, me leikimme barbeilla ja legoilla, sotaa, kauppaa, pakolaista, intifadaa, Monopolia omilla säännöillämme, isotissistä naista, orpokotia ja Beverly Hills 90210:aa.
Olimme melko varmasti aika tavallisia siskoja. En tiedä, kun en muusta tiedä, mutta uskoisin näin. Näissä merkeissä kului yhdeksän vuotta, minusta tuli syömishäiriöitä sairastava teini ja Simchasta muuten vain ärsyttävä tyyppi – ja sitten saimme uuden pikku siskon.
Lelu ei ollut mikään itsestäänselvyys. Saimme kuulla jatkuvasti, kuinka hirveästi mummusi ja sabasi tekivät töitä hänen tuomisekseen tähän ulottuvuuteen. Kävimme yhdessä perheenä jättämässä nöyrän pyynnön Itkumuurin kivien rakoon. Minä rukoilin kämmen kultaista, viileää muuria vasten huivi päässäni ja polvet peitossa: ”Rakasjeesussiunaameitäannameilleenkeleitäsiivilläsimeitäpeitäälämeitäkoskaanheitäsiunaakaikkiaannamullesinisetsilmätjahyvänäkö.”
Yhdeksän kuukautta myöhemmin Lelu oli luonamme, ja hänet nimettiin kirjaimellisen alkulähteensä, ikuisen paratiisin, ja metaforisesti Iisakin uhrauspaikan mukaan.
Näin Lelun ensimmäisen kerran kuuden tunnin ikäisenä, siinä samassa Naistenklinikan rakennuksessa, missä me kaikki olemme syntyneet. Ennen kuin pääsin huoneen ovesta sisään, purskahdin itkuun. Se itku ei ole tähän päivään mennessä lakannut.
Kolmetoistavuotiaana tiesin jo varsin hyvin, mitä tuleman pitäisi. Tiesin, että pahasti tulisi käymään, siltä ei kukaan meistä voisi välttyä. Tiesin, että kaikki ihmiset lakkaavat joskus olemasta, ja toiset ihmiset jäävät yksin, siskotkin. Tiesin, etten voisi suojella pikkusiskojani mitenkään tai miltään, mutta silti yrittäisin, uupuisin ja purkaisin väsymykseni heihin. Meillä oli valkoinen äitimme, mutta minun olisi esikoisena pitänyt pystyä olemaan heidän Ruskea äitinsä. Se oli hiljainen sopimus, enkä minä pystynyt pitämään sitä. Oli samaan aikaan lohdullista ja epätoivoista, että me kaikki kolme olimme m-kuonoja, n-huoria, j-tkuja. Lohdullista ja epätoivoista, kun he viimein kysyivät minulta: ”Unohdatko säkin aina, että olet ruskea?”
Simcha ja Lelu muodostavat yhä heimoni, yhteisöni, sen ryhmän ihmisiä, joiden tiedän aina jaksavan minua, vaikka he aina sanovat, etteivät jaksa minua. Nuo kaksi, maailman miljardeista ihmisistä. Nuo kaksi, ensimmäiset tuntemani suomalaiset Ruskeat Tytöt.
Ja nyt teitä on kolme. Pikkusiskoja, tyttäriä, lapsia. Minun vastuullani.
Kaikki aina puhuvat, että me 80-luvun Ruskeat lapset olemme tienraivaajia. Sillanrakentajia. Mutta emme me ole, emmekä välttämättä halua olla, ja niin kauan kuin minussa veri virtaa, aion pitää huolen siitä, että sinunkaan ei tarvitse sitä olla. Ellet itse niin halua. Sinun ei tarvitse viitoittaa minun tietäni. Tämän maan tietä. Henkilökohtaisesi ei tarvitse olla poliittista. Ellet itse niin halua. Sinulla on täysi itsemääräämisoikeus kehoosi, identiteettiisi, tarinaasi, vaikka meillä olisikin kapea leikkauspisteemme siksi että juuri minä synnytin juuri sinut.
Riittää, että olet siinä. Riittää, että olet sinä.
Sirkkaliisa, Kissakoira, Neshama.
Osher.
Buba.
Elah.
Metuka.
Yafati.
Elsa me Lishbor et ha kerach shel Ima.
Rakkaudella,
Äiti.
