Vieressäni istuva liimatukkainen insinööri on sammunut olkaani vasten, ja hänen hengityksensä haisee votkalta ja appelsiinimehulta. Käytävän toisella puolella paksu mies avaa turvavyön lisäksi housujensa vyön, ja näen kaistaleen mustien karvojen peittämää valkoista mahaa. Koneen viihdeohjelmaan merkitty kooste BBC:n uutisista ei toimi, ja Ian McEwanin romaaniin perustuvan elokuvan naispääosaa esittää liian laiha näyttelijä, jonka solisluiden katsominen saa minut tiedostamaan oman ihoni alla liikkuvat kalvakat luut.
En pääse pakoon. Mark pysyy mielessä kuin tiukkaan juuttunut viinipullon korkki, sellainen jota avaa hampaat irvessä vieraiden edessä, eikä korkki aukea, vaikka olisi jo valmis tekemään niin kuin Yhdysvaltain valtiovarainministeri kongressin puheenjohtajalle, polvistumaan ja ottamaan vastaan julkisen nöyryytyksen. En pääse pakoon aaltoa, joka ottaa minua koko ajan enemmän valtaansa ja liittyy pulppuilevaan vereen, lihasten säikeisiin, ihmislihaan. Sanontaan, että hän on lihaani ja vertani.
Olen istunut elämäni aikana sadoissa lentokoneissa. Olen lentänyt eurooppalaisten lentoyhtiöiden jättimäisillä koneilla, joissa voi katsoa elokuvia ja saa unta varten huovan, unisukat ja silmäsuojukset, afrikkalaisten lentoyhtiöiden isoilla koneilla, joissa on suuruudesta huolimatta aina hieman nuhjuinen tunnelma, kahdenkymmenen matkustajan pienkoneilla ja ruandalaisella taisteluhelikopterilla, jonka peräseinä oli irrotettu ja pohjassa oli reikä. En ole pelännyt. Tai olen, mutta vain vähän. Olen sulkenut silmäni ja hengittänyt syvään, ajatellut Nelson Mandelaa lukemassa lehteä moottorivikaisessa pienkoneessa, kauhuissaan mutta ulospäin rauhallisena, niin että muu seurue voi katsoa häntä ja uskoa, että pelättävää ei ole.
Tämä on toista. Tämä on säilykesardiinin paniikkia purkissa. En kestä ympärilleni sullottua ihmislihaa, hengityksen, hilseen ja jalkahien tuoksua, kuorsausta, röyhtäystä, maiskutusta, suupieliin kuivunutta sylkeä. En kestä tätä kaikkea ulosja sisäänhengitystä, haisevaa, lätisevää lihallisuutta peltikuoren sisällä kymmenen kilometrin korkeudessa.
Haluan hakata ikkunaan ja pysäyttää koneen. Haluan avata punaisella EXIT-sanalla merkityn oven ja hypätä, kädet rentoina ja silmät auki. Mutta en halua kuolla. En sillä tavalla. En paiskautua maahan, vaan lentää.
Avaan turvavyön. Työnnän liimatukan omalle penkilleen, ehkä tarpeettoman väkivaltaisesti. Mutta hän ei herää vaan jatkaa kuorsausta suu auki, kuolanoro poskella, terävä aataminomena liukuu ylös ja alas. Hetken tekee mieli lyödä häntä kovaa, iskeä kämmenellä avonaiseen suuhun niin, että huulesta vuotaisi verta ja kämmeneen jäisivät hampaanjäljet.
Vuosia sitten lensin Egyptistä Turkkiin koneessa, joka oli pienempi kuin tämä, mutta tilaa oli enemmän, lentoemäntien kärryissä tuoksui hibiskus. Olin tulossa lomalta, kerrankin. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun Johanna oli pakannut tavaransa, kun minä olin seissyt paita ja kalsarit päälläni keittiön ikkunan ääressä ja katsonut, miten Johanna ohjasi Markin selästä työntäen muuttoauton etupenkille ja poika puristi kädessään radioohjattavaa poliisiautoa, jonka olimme edellisenä päivänä käyneet yhdessä ostamassa.
Silloin kaikki oli puolikasta. Seinään muuratut vaatekaapit, joista Johanna oli ottanut omansa, heitellyt sotkuisissa läjissä lojuneet rintaliivit, puserot, sukkahousut ja huivit jätesäkkeihin ja vetänyt säkkien suut solmuun. Olin seissyt vieressä maalarinteippirulla kädessä, ehdottanut, että hän kirjoittaisi teippiin mitä missäkin säkissä oli. "Olisi helpompaa sitten, uudessa paikassa", olin sanonut hänen niskalleen, joka aina kääntyi minuun päin, paidan alta törröttäville lapaluille ja purkautuneelle nutturalle. Hän oli jatkanut pakkaamista kuin minua ei olisi, ja minä olin jatkanut, toinen jalka kynnyksen yli: "Tavaroiden purkaminen ahdistaa, kun ei tiedä mistä aloittaa. On helpompi, kun voi kantaa säkit heti oikeaan huoneeseen, astiat keittiöön ja...", kunnes hän oli kääntynyt, rintaliivit toisessa kädessä ja lenkkitossu toisessa, katsonut silmiin ja sanonut: "Voitko ystävällisesti poistua?"
Astiakaappi, kuivauskaappi, kirjahylly. Kaikki puolillaan. Puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjiä?
Päivät Markin kanssa olivat puolikkaita. Tarhan jälkeen iltapäivä kaksi kertaa viikossa. Joka toinen viikonloppu. Enkä silloinkaan tiennyt miten ne täyttää.
Sitten lähdin lomalle. Ei. Lähdin Egyptiin ja Turkkiin tarkoituksena kadota. Lähteä palaamatta. Istua rannalla ja lukea kirja. Halusinko jo silloin kuolla? En tiedä. Mutta pidin ajatuksesta, että saisin baarissa suloista huumetta ja minut tapettaisiin armeliaasti, ilman suurta väkivaltaa, jonkin rapistuvan talon taakse. Ja siitä, miltä Johannan kasvot näyttäisivät, kun hänet pyydettäisiin tunnistamaan ruumis.
Matkalla Kairosta Istanbuliin selailin lentoyhtiön kiiltävää lehteä. Sen uudentuoksuinen paperi vei aikaan kauan sitten, aikaan, joka ei tunnu oikealta ajalta vaan myyttiseltä aikakaudelta, jota ei ollut, ikuisten, raukeiden sunnuntaiden ja yhteisten unikuvien sadulta. Johanna katsoi minua tavalla, joka sekin tuntuu nyt unelta, ja kysyi: "Mikä asia maailmassa on sinun mielestäsi kauimpana kuolemasta?"
Se oli aikaa ennen Markia. Aikaa, jolloin elimme vielä jatkuvan seksuaalisen kiihkon vallassa, jolloin Johannan tapa kääntää päätään niin että nuttura heilahti sai minut ajattelemaan niskan nukan liukumista sileään selkään, pakaroiden kaarta. Se oli aikaa, jolloin rakastelimme pienen asuntomme kaikissa nurkissa ja paljaisiin ihoihin liittyvät muistot saivat lattiat, seinät, ovenkarmit ja ikkunat kiihottamaan meidät kiinni toisiimme yhä uudestaan, tavoilla jotka tuntuivat uusilta silloinkin kun olivat vanhoja.
Yhtenä keväisenä yönä vartalomme pysähtyivät ulkoa kuuluvaan huutoon. Nousimme sängystä ja menimme ikkunaan käsi kädessä. Jostain hiipi ajatus, että olimme kaksi lasta, joille kohta paljastuisi viilto aikuisten maailmaa. Yritin pyyhkiä kuvaa pois ajattelemalla oluttuoppeja ja katuvaloja, vanhanaikaisia polkupyöriä ja Tom Waitsin levyjä.
Asfaltilla, pyykinkuivaustelineen vieressä makasi nuori nainen. Hän oli selällään ja hänen vartalonsa oli vääntynyt asentoon, jota katsoessa tuntee kivun. Silmät olivat auki. En tiedä näinkö sen. Mutta ajattelen häntä aina silmät auki, katsomassa parvekkeiden pohjia, taivasta ja meitä. Ajattelen, että hän makasi asfaltilla silmät auki ja näki meidät kaksi alastomina käsi kädessä, katsomassa häneen.
Ensin tulivat nuoret. He sulloutuivat ovesta tytön ympärille, joillakin kenkä vain toisessa jalassa, joillakin kädessä viinilasi, yhdellä päällään päällystakki ja sukat. He saartoivat tytön, itkivät ja huusivat, antoivat toisilleen ohjeita siitä mitä piti ja mitä ei missään nimessä saanut tehdä. "Mä rakastan sua!" huusi lettipäinen ystävä asfaltille kyykistyneenä ja painoi kasvonsa maassa makaavan tytön kasvoihin kiinni. Ambulanssimiehet vetivät tytön pois, ja kun kaikki olivat jättäneet pihan, hän jäi pyykinkuivaustelineelle istumaan, yksin, ilman kenkiä ja itseään halaten.
Seuraavana päivänä luimme lehdestä, että tyttö oli kuollut. Kukaan ei osannut sanoa, oliko hän pudonnut kaiteelta vahingossa vai tahallaan vai oliko joku tönäissyt häntä. Alkoholilla oli osuutta asiaan.
Luimme juttua hiljaisina, yritimme hakea sanoja tunteille, joita lähellä tapahtuva tuntemattoman ihmisen kuolema herättää. Koska emme tunteneet tyttöä niin, että olisimme voineet surra häntä, tunteet olivat kuoleman olemassaoloon ja elämän haurauteen liittyvää kauhua, kivuliasta tietoisuutta siitä, kuinka terveistä, nuorista, himokkaista ruumiista huolimatta kuolema odotti jo meitäkin. Se että meitä ei joskus ole oli läsnä siinä että me olimme ja asfaltilla makaava tyttö, ja ehkä vielä enemmän pyykinkuivaustelineellä itseään halannut tyttö, paiskasivat tuon itsestäänselvyyden keskelle vaniljanpehmeää yhteiseloamme, ja tuntui kuin yllämme olisi leijunut maatuvien lehtien tuoksu.
"Jos pitäisi määritellä mikä asia on kauimpana kuolemasta", Johanna sanoi muutamia päiviä onnettomuuden jälkeen, "niin mikä se olisi?"
Oli viikonloppuaamu. Johannalla oli minun raidallinen pyjamani, jota alkanut käyttää, omien sanojensa mukaan siksi, että tuntui kuin syleilisin häntä koko ajan. Niin kuin aina, hänen katsomisensa herätti minussa halun koskea, tunkeutua löysän vaatteen alle ja tunnustella vartaloa, jonka läsnäolo elämässäni tuntui yhä ihmeeltä. Mutta nyt haluun liittyi jotain erilaista kuin ennen.
Se oli varovaisempaa ja arkailevampaa ja välillä koskettaessani Johannaa näin meidät kaksi vanhoina, paperinohuet ihot ja maksaläiskäiset otsat, toisen saattamassa toista vessaan.
"Kauimpana kuolemasta?" "Niin."
Johanna rakasti tällaisia kysymyksiä. Maailman määrittelyä poissulkemalla tai esittämällä rajattuja vaihtoehtoja. Kumman kanssa menisit sänkyyn, Reaganin vai Gorbatshovin? Tappaisitko mieluummin kolme rakkainta ystävääsi vai kymmenen tuntematonta afrikkalaista? Uisitko ammeellisessa oksennusta, räkää vai ripulia? Minua kysymykset tuskastuttivat mutta yritin vastata niihin, koska liikutuin Johannan silmien kiillosta hänen esittäessään niitä ja tyttömäisestä kikatuksesta silloin kun hän keksi mielestään erityisen kierot vaihtoehdot.
"Kauimpana kuolemasta? En tiedä. Ei mikään vie kuolemaa pois." Johanna imi alahuultaan.
"No joku. Aamulenkki saaristossa. Kun vilja heiluu tuulessa ja jossain haukkuu koira. Tai Financial Times. Koska se on niin, niin tässä maailmassa. "Johannan silmät kirkastuivat. "Tuo on hyvä. Tiedätkö mikä minusta olisi?" "No?" "Lentokonelehti." "Mikä?" "Lentokonelehti. Kiiltävä lentoyhtiön lehti, joka löytyy lentokoneiden penkkien taskusta ja jossa kerrotaan Pariisin parhaista bistroista ja mainostetaan matkakokoisia huulikiiltoja. Lehdet eivät voi olla sellaisia sattumalta. Satojen toisilleen tuntemattomien ihmisten kuljettaminen ilmassa peltisen kuoren sisällä vaatii jotain sellaista. Ihmiset pysyvät koneessa rauhallisina vain, koska lehdet ovat täynnä maailmaa, jossa kuolemaa ei ole. Ajattele nyt. Kullanväriseen purkkiin pakattua ryppyvoidetta. Tai juttu Ihmeellisestä Intiasta tai Vastakohtaisuuksien Vietnamista. Niistä tulee olo, että turistikohteiden kurjuus on vain meille järjestettyä eksotiikkaa, samanlaista kuin perinteiset tanssiesitykset tai valmismatkojen retket katsomaan paikallisia arkisissa puuhissaan. Että on vain me, ihmiset joilla on varaa istua lentokoneessa ja ostaa tuhannen markan aurinkolasit, ja että koko ulkopuolinen maailma on järjestetty meille. Eihän sellaisessa maailmassa voi olla kuolemaa."
Matkalla Kairosta Istanbuliin selasin lentoyhtiön lehteä ja ymmärsin ensimmäisen kerran, mitä Johanna tarkoitti. Olin lukemassa juttua Elämää sykkivästä Nairobista, kun koneen täytti kuulutus. "The President of Peace is on board. To accomodate his excellency, we are fl ying directly to London."
Ympärillä oli bisnesmiehiä hillityissä puvuissa, perinteisiin asuihin pukeutuneita vanhuksia ja muutama vauraan näköinen äiti lapsensa kanssa. Vieressäni istuva pukumies etsi lentolaukustaan Koraanin, painoi päänsä ja alkoi rukoilla. Muut tekivät saman. Penkkirivit täyttyivät painetuista päistä ja kosteilta huulilta lähes äänettömänä nousevasta hyminästä, jonka sisältöä en ymmärtänyt mutta joka kuulosti pyhältä sinfonialta, yhteisesti kuvitellulle jumalalle lähetetyltä pyynnöltä antaa meidän pysyä elossa, kannatella kone ehjänä Lontooseen asti, pitää ohjaamoon puikahtanut, kummallisella nimellä itseään kutsuva ihminen rauhallisena. Tai sitten se oli vain ilmoitus, että jumala teki mitä halusi, ja vieno toive päästä paratiisiin, jos hänen halunsa olisi iskeä kone jättiläismäisenä liekkinä maahan. Minulla ei ollut mielikuvaa siitä tai mistään muustakaan jumalasta. Haarukoin mielessäni kilometrejä Lontooseen ja yritin arvioida, kuinka paljon koneessa oli polttoainetta. Kuuluuko koneen turvatoimiin varatankki kaappauksen varalta? Miten iso sellainen olisi?
Hikiset käteni jättivät sormenjälkiä lehden kiiltävään kanteen. Elämää sykkivässä Nairobissa oli hotelleja, joiden puutarhassa heiluivat palmut ja joiden kimaltavissa auloissa voi aistia tuulahduksen kolonialismin aikaa. Oli vedenvihreisiin pulloihin pakattuja hajuvesiä, kultaisiin riipuksiin upotettuja helmiä ja silkkihuivit Sinulle ja Hänelle. Ympärillä olevien ihmisten rauha viestitti, että paniikki ei tulisi kysymykseen. Olin kiitollinen siitä. Samalla olin raivoissani jumalasta, joka oli kaikille muille koneessa olijoille yhteinen ja joka jätti minut hyytävän yksin mahdollisesti hyvin pian tapahtuvan kuoleman edessä.
Kun kone taittoi kilometrejä Euroopan yllä, yritin kuvitella kuolemaa. Kuinka kauan menisi siitä, että tietäisin kuolevani, siihen, että minua ei olisi? Millaisia ne minuutit tai sekunnit olisivat?
Noiden piinallisten tuntien aikana tajusin kirkkaammin kuin koskaan: minä halusin elää.
Jos lentokoneesta loppuisi polttoaine tai ohjaamoon pujahtanut kaveri alkaisi ampua, halusin olla elävien puolella. Halusin olla siellä, missä ihmiset halaisivat tuntemattomia sanattoman yhteisymmärryksen merkiksi, missä kerrattaisiin kokemuksia, etsittäisiin analyysejä ja otettaisiin tuoppi olutta, koska niin voi vielä tehdä.
Halusin herätä seuraavana aamuna. Halusin olla mukana hokemassa, miten ihmeellistä on, että aamut valkenevat kamalimpienkin tapahtumien jälkeen. Halusin nähdä seuraavan aamun valon. Se, että niin ei ehkä tapahtuisi ja että minun halullani ei olisi asian kanssa mitään tekemistä, levitti minuun ihmeellisen rauhan, joka syntyi vain koska en oikeasti uskonut tilanteen olevan mahdollinen.
Lentoaikaa on jäljellä viisi tuntia kaksikymmentä minuuttia. Liimatukan käsi haparoi käsivarttani, niin kuin hän yrittäisi unissaan halata minua. Painaudun penkin vastakkaiseen reunaan. Pyydän lentoemännältä tuplaviskin. Yritän lukea kirjaa, joka kertoo sotien yhteydestä luonnonvarojen hallintaan. Muistan televisiodokumentista kuulemani Anna Politkovskajan lauseen: "Kuoleman pelko, kuten kaikki suuret tunteet, haalistuu aikanaan." Ajattelen, että Anna Politkovskaja oli aikamme hienoin ihminen. Toistettuna ajatus kuulostaa niin sentimentaaliselta, että en ole varma, pitäisikö minun itkeä vai nauraa kämmeneni suojassa.
Kairosta Istanbuliin matkalla ollut lentokone laskeutui Lontooseen, eikä kukaan matkustajista kuollut. Ohjaamoon sujahtanut "President of Peace" oli mielenvikainen irakilainen poika, jolla ei ollut mitään suunnitelmaa eikä poliittista sanomaa. Hän halusi vain päästä Lontooseen. Ehkä mihin tahansa, pois omasta elämästään. Ennen laskeutumista lentokapteeni antoi pojalle tukon dollareita ja lupasi, että jos tämä poistuu kentältä vahingoittamatta ketään, kaappauksesta ei koidu seurauksia. Katsoimme ikkunasta, miten resuiseen t-paitaan ja verryttelyhousuihin pukeutunut hintelä teini juoksi koneen ovesta suoraan aseistettua poliisirinkiä päin.
En päässyt Istanbuliin. Jäin Lontooseen, söin intialaista ruokaa, tutkin kirpputoreilla vanhoja kelloja, pysähdyin oluelle ja mietin, pitäisikö kokemusta käsitellä jollakin tavalla. Luin Financial Timesia ja katsoin uutisia. Baarimikkoja, kaupan kassoja ja hotellin vastaanottovirkailijaa lukuun ottamatta en puhunut kenellekään pitkään aikaan.
Ajattelen saapumista perille. Tuntuuko lentokentän ilma samalla tavalla syleilevältä kuin ennen? Onko kaupungin katuja asfaltoitu? Leijuuko niiden yllä jakarandan tuoksu? Pystynkö tekemään, mitä olen päättänyt tehdä? Kuvittelen Markin syvään uneen, avomerelle kulkevaan troolariin, lukittuun selliin kasvoillaan huppu.
